Padovan valkohaalareiden kirjoitus Genovasta
Kansalaisyhteiskunnalle
naisille ja miehille, joita olemme tavanneet viime kuukausien aikana
heille, jotka vihaavat meitä ja heille, jotka välittävät meistä
veljillemme ja siskoillemme, jotka ovat tulossa Genovaan.
Marcos oli oikeassa kun hän Mexico Cityssä kolmen viikon kestäneen, moninaisuuksien läpi kulkeneen kollektiivisen matkan jälkeen sanoi, että kotiin palataan kädet täynnä käsiä. Onneksemme päätimme olla mukana zapatistikaravaanissa ja pidimme kädestä kiinni EZLN-komentajia, alkuperäiskansojen kansallista kongressia, kalastajia, maatyöläisiä, tehdastyöläisiä, opettajia, työttömiä, vanhuksia, nuorukaisia, naisia ja lapsia. Tapasimme satoja tuhansia ihmisiä 3000 kilometrin marssimme varrella. Olemme puristaneet niin monta kättä, nähneet niin monta kädenpuristusta ja pitäneet toisiamme kädestä niin paljon, että kuvat käsistä olivat ainoat, joita osasimme tuoda takaisin Eurooppaan ja joista osasimme kertoa muille.
Kulkea moninaisuuden läpi, olla osa moninaisuutta, tuntea kehossaan konflikti, joka laajentaa jatkuvasti konsensuspohjaa – konflikti, jonka tavoite on ihmisarvo, demokratia ja oikeudenmukaisuus – se on sama asia kuin elää vallankumous. Me emme ole tottuneita siihen. Olemme huomanneet kuinka kaikki tämä oli samanaikaisesti kaunista ja vaikeaa, uskomatonta ja ristiriitaista, organisoitua ja spontaania. Käsillämme pidimme toisistamme kiinni ja muodostimme valtavan ympyrän, symbolisen yhteisön. Karavaanin aikana me olimme poliittinen yhteisö. Nyt olemme purkaneet tämän ympyrän ja palanneet alueemme, sosiaalikeskuksemme, yliopistomme tai puoluetoimistomme sisälle. Kuukausi Meksikon kokemusten jälkeen, joista jokaisella meistä on joitakin muistoja, uskomme, että on hyödyllistä muodostaa uudestaan ympyrä ja puhua. Valkohaalareiden keskuskomiteaa ei ole olemassa, ei ole valmiita poliittisia linjauksia. Pelkästään mielipiteitä, jotka kumuloituvat niihin mielipiteisiin, joita on ihmisillä, jotka ovat saapumassa Genovan G8-kokoukseen heinäkuussa. Genova on marssimme seuraava etappi.
Asiantuntijat
Me emme ole Meksikon sisäpolitiikan asiantuntijoita, me emme tunne tarkkaan maan sisäisiä tapahtumia emmekä sen maan konfliktien ja mahdollisen demokratian välistä suhdetta. Me emme ole asiantuntijoita emmekä usko, että kukaan muukaan olisi. Marcos, kuten hän itse sanoo, ei tiedä miten tämä kaikki tulee päättymään. Sen kuitenkin tiedämme, että se ei ole riippuvainen Foxista eikä zapatisteista.
Tietysti voimme sanoa, että mikään ei ole niin kuin ennen. Mielestämme zapatistikaravaanin tarina on hyödyllinen, koska se antaa meille mahdollisuuden miettiä kaikki yhdessä eräitä asioita politiikasta ja yhteiskunnasta, asioita, jotka eivät ole sidottuja siihen missä maantieteellisesti ollaan. Merkittävin näistä asioista on seuraava zapatistien sanoma: “me emme edusta maailmanlaajuista vallankumousta, me emme kykene siihen, emmekä halua sitä. Me emme edusta edes kaikkia maamme taisteluja ja konflikteja, me emme kykene siihen emmekä halua sitä. Me olemme osa näitä konflikteja ja taisteluja. Me emme ole ainoat, emmekä ole parhaat”. Tämä on selkeä murros klassiseen perinteeseen nähden (yleinen etu, vallankumousta johtava subjekti jne.) ja samaan aikaan se on meidän kaikkien tulevaisuus.
Globalisaation aikakaudella paikallisuus voi kommunikoida kaikkien kanssa, Meksikossa ja maailmalla, mikäli paikallisuudella tarkoitetaan poliittista toimintaa verkostojen sisällä. Meistä tuntuu, että zapatismi on pääsemässä eroon (kuten joskus 1970-luvulla eräät muutkin) vallan haltuunoton konseptista, ja lisäämässä tähän eroon, joitakin elementtejä, jotka tulevat Euroopan 1970-luvun kollektiivisesta muistista (“me emme usko vallan haltuunottoon, koska tiedämme, että se ei ole mahdollista ja se ei kiinnosta meitä” tarkoittaa ”tiedämme minkälaisiin katastrofeihin ja tuhoihin on vienyt vallanoton logiikka”).
Samalla zapatismi muokkaa ja päivittää muita perusparadigmoja, esimerkiksi sitä, jonka tunnemme nimellä siirtymäkauden ongelma. Tänään käytämme mieluummin ilmaisua “olla yhteiskuntaa”, mutta konsepti on sama. Ajatus yhdestä subjektista katoaa – sitähän ei ole enää olemassa edes massamuodossa (puolueena, organisaationa tai liikkeenä) – mutta tästä huolimatta kaikkien meidän pitää edelleen käytännössä ja päivittäin muuttaa asioita, kulkea olemassa olevan läpi ja muuttaa sitä (läpikulkeminen on paras mahdollinen tapa kuvata sitä, mitä tarkoitamme. Meidän pitäisi kuvitella marssia maamme halki tai globaalitapaamisten yhteydessä koko planeettamme läpi kulkevaa marssia).
Käsityksessämme massa muuttuu moninaisuudeksi, koska niiden subjektien välillä, jotka toimivat yhdessä, on lukuisia eroavaisuuksia. He eivät ole summa tai yhteenlasku, vaan he ovat sekoitus. Silti siirtymäkauden ongelma jää: “haluamme, että armeija vetäytyy alueiltamme; että hyväksytään laki, joka velvoittaa kaikkia kunnioittamaan vähemmistöön kuuluvien ihmisarvoa; että vangit vapautetaan. Haluamme oikeutta, vapautta ja demokratiaa”.
Tämän dokumentin tarkoitus on auttaa meitä hylkäämään vanhat romut, mutta myös kohtaamaan nykypäivää: onko mahdollista globalisaation aikakaudella kohdata planeettamme viholliset taistelematta heitä vastaan päivittäin alueillamme? Onko mahdollista toimia globaalitasolla, keskustella muille verkostoille, moninaisuuksille ilman omaa spesifisiteettiä, kokeilua ja kokemusta? Kyseessä ei ole klassinen “toimitaan paikallisesti – ajatellaan globaalisti” ja päinvastoin, ongelmamme on syvällisempi: jos paikallista toimintaa ei ole tai jos se on heikkoa taistelussa toisenlaisen maailman, tai ihmisarvon (kuten Chiapasissa sanotaan), tai autonomian puolesta; jos me emme piirrä joka päivä sitä katkonaista viivaa joka kertoo sen, mitä haluamme ja sen mistä kieltäydymme – onko silloin olemassa globaalitaistelua?
On suuri vaara, että nomadismin ja konfliktien globaaliliikkuvuuden suuret rikkaudet muuttuvat ei-paikaksi. Suuri impotenssin häkki, joka on tarkoitettu ikuisille matkustajille. Hyvin nopeasti mielikuvat ovat vaarassa muuttua huippukokouksien piiritetyistä linnakkeista laitakaupunkien slummeiksi, jotka syntyvät rikkaiden kaupunkien ympärille ja liikkuvat niiden kanssa.
Konflikti ja konsensus
Usein olemme aliarvioineet sen merkityksen, joka zapatistien levittämällä uudella kielellä on ollut. Olemme ehkä ihailleet heidän kykyään käyttää symboleja ja sanoja. Ehkä olemme vain pysähtyneet viittauksiin uudesta horosontista kulkematta sen läpi. Olemme ehkä jääneet pelkkään yritykseen muuttaa universaaliksi sitä, mikä on paikallista. Me emme ole tarpeeksi huomioineet sitä kiinteää suhdetta, joka on olemassa konfliktin ja konsensuksen tarpeen välillä. Huomasimme kaiken tämän kun näimme pari miljoonaa ihmistä seisomassa EZLN-komentajien ympärillä ja muuttamassa EZLN:n joksikin täysin uudeksi.
Jatkuva uuden kielen etsiminen on ymmärrettävä myös toimintana, konfliktina, joka synnyttää konsensusta ja se on jotakin, joka on kiinteästi tekemisissä myös sen vallan muodon kanssa, jonka kanssa nykyisin taistelemme. Se on valta, joka ei ole pelkästään materiaalinen, se on valta, joka liittyy myös ymmärtämiseen, se komentaa mielipiteitä, tunteita, informaatiota. Voidaksemme siirtää moninaisuuksia meidän lähellemme, voidaksemme piirtää toisenlaisen yhteiskunnan ääriviivoja, me emme tarvitse tietoisuutta, vaan me tarvitsemme paljastamista. Vastustaaksemme mielipiteen ohjaamista, jota tuotetaan mielipiteillä, taivuttamisella, informaatiolla, uutisilla ja tunteilla, meidän on keksittävä vaihtoehtoja näille. Ilman tätä konflikti on toimintakyvytön, se on turha, epätoivoinen ja aseeton taistelu. Se on taistelu, joka ei näy eikä kuulu. Tai paremmin sanottuna se on konflikti, jota johtavat vallanpitäjät ja jota he käyttävät hyväksi.
Jos aktion, taistelun tai marssin jälkeen meitä on vähemmän kuin sen alussa, on parasta miettiä mitä on tapahtumassa. Jos zapatistit olisivat jääneet samanlaisiksi kuin he olivat vuoden 1994 ensimmäisen “kansannousun” jälkeen, he olisivat pysyneet paikallaan. Ei ole sattumaa, että zapatistimarssista he käyttävät ilmaisua “uusi kansannousu”. Onko uusien toiminta- ja taistelumuotojen ja kielten esille tuominen pelkkä esteettinen ongelma vai sisältääkö se uusia näkemyksiä maailmasta, politiikasta, yhteiskunnasta ja itse “vallankumouksesta”? Kansalaistottelemattomuus, kilvet ja patjat: ovatko ne ovela reformistinen siirto? Tai onko niin, että Chiapasissa ja Seattlessa on nähty uusia konfliktin muotoja, tapoja taistella ja osallistua, jotka sitten palaavat aina ikuiseen ongelmaan yhteentörmäyksestä vallan kanssa (josta kaikki ovat sitä mieltä, että nykyisellään se on yhä despoottisempi, antidemokraattisempi ja fasistisempi kuin koskaan, eikä siihen voi suhtautua luottamalla sen haluun muuttua ilman konfliktia) – siis eikö tämä ole taas yksi tapa legitimoida väkivallankäyttöä (mehän olemme kokeilleet kaikki rauhanomaiset keinot, emmekä ole saaneet mitään aikaiseksi)?
Väkivalta ja väkivallattomuus
Jos luetaan viime aikoina ilmestyneitä kirjoituksia, tuntuu siltä, että olemme palanneet vuosia taaksepäin, ikään kuin mikään ei olisi muuttunut. On edelleen ihmisiä, jotka tuovat esille teeman väkivalta/väkivallattomuus aivan samalla tavalla kuin menneellä vuosisadalla.
Tuodaan esille sellaisia ilmaisuja kuten “eristetään provokaattorit”, jotka ovat mielestämme keskiaikaisia ilmaisuja, ja koska zapatismi ja Seattle ovat voittoisia kokeiluja kukaan ei halua sanoutua niistä irti ja siksi tulkitaan, että nämä liikkeet ovat jättäneet jäähyväiset aseille. Valitettavasti zapatistien tapauksessa kukaan ei ole jättänyt jäähyväisiä aseille ja Seattlen tapauksessa puolestaan on tavoiteltu tiettyjä päämääriä yksimielisesti (WTO:n kokousedustajien pysäyttäminen) ja se tarkoitti sitä, että hyväksyttiin yhteenotot poliisien kanssa, pidätykset jne.
Kummassakaan tapauksessa mitään ei ole tehty kuten aikaisemmin, aseita ei ole käytetty samalla tavalla kuin perinteisessä sissisodassa eikä mellakoita ole koettu sotilaallisena ongelmana. Tässä yhteydessä on turha analysoida EZLN:n poliittisia vaiheita armeijana, joka on syntynyt kadotakseen tai sellaisia käsitteitä kuten ”sanat ovat aseita”. On selvä, että käytännössä EZLN ei ole koskaan pitänyt mahdollisena konfliktin sotilaallista ratkaisua. Se ei ole koskaan halunnut uhrata tuhansia ihmishenkiä voidakseen vastata isku iskulta sotilaiden joukkomurhiin. Ehkä siksi zapatistit ovat edelleen olemassa ja ovat vahvempia kuin aikaisemmin. Mutta totta on myös se, että elääkseen, puhuakseen, voidakseen kokeilla heidän on pitänyt nousta asein kapinaan, puolustaa omia yhteisöjä ja valmistautua yhteentörmäykseen.
Alkuperäiskansojen edustajat eivät olisi koskaan puhuneet parlamentissa kommandopipo kasvoillaan ilman kansannousua. Siis ilmaisu “sanat ovat aseita” ei tarkoita, että meidän pitää aseistautua sanoilla, vaan sitä, että voidaksemme puhua meidän on kapinoitava. Jos on totta, että muutos ei tule kiväärin piipusta, on myöskin totta, että se ei synny ilman sitä.
Comandante Esther puheessaan Meksikon kongressille ei jättänyt jäähyväisiä aseille. “Me käskemme Marcosta, joka on sotilas, olemaan tekemättä sotilaallisia aktiota”. “Me” tarkoitti 23 komentajaa ja itsenäisiä zapatistisia yhteisöjä. Marcos (joka omien sanojensa mukaan ei ole olemassa, vaan pelkästään on) oli kongressin ulkopuolella, koska hän on alikomentaja.
Aseet, konfliktit, eivät ole päämäärä, vaan väline. Siksi EZLN pitää edelleen kaikki ne instrumentit mitä sillä on, ja se käyttää välineitä vaihtelevalla tavalla, vaihtelevalla prioriteeteilla ja vaihtelevalla intensiteetillä. Zapatistikomentajat ovat valmiita rakentamaan uuden liikkeen muiden kanssa.
Subcomandante Marcos on palatsin ulkopuolella, koska tie kulkee myös palatsin kautta, mutta se ei ole päämäärä eikä lopullinen tavoite ja siksi konfliktin vuoksi aseet pysyvät käsissä, kuten kommandopipot, joita on käytettävä voidakseen olla näkyviä.
Kaiken tämän edessä, kaiken sen edessä mitä maailmalla tapahtuu, niiden poliittisten innovaatioiden edessä, joita zapatistit ovat yrittämässä, onko enää mitään järkeä toistaa väkivalta-väkivallattomuus litaniaa? Miksi emme voi taas miettiä, mitä meille tarkoittaa nousta kapinaan? Millä aseilla me voimme taistella ja samalla kerätä konsensusta? Mitkä aseet pakottavat vihollisen hankalaan asemaan? Millä kansannousun muodolla me saavutamme oikeuden puhua kaikkialla pienimmästä sosiaalikeskuksesta eduskuntaan?
Meksikosta Genovan G8-kokoukseen Quebecin kautta.
Muutama päivä sitten Quebecissa järjestetyt FTAA-sopimuksen vastaiset toimintapäivät eivät olleet Seattlen toistoa pienoiskoossa, vaan ne olivat suuri askel eteenpäin. Kymmenet tuhannet ihmiset (eikä muutama tuhat kuten media on sanonut) ovat rakentaneet konfliktin, joka on kerännyt konsensusta, ja olleet tehokkaita tavoitteiden suhteessa: he pysäyttivät Bushin ja suuryritysten uusliberalistisen propagandakoneiston.
Moninaisuuden ja järjestäytyneiden ryhmien viha ei kohdistunut kaupunkiin, joka oli jo tarpeeksi närkästynyt virallisesta kokouksesta ja vihamielinen maailmanherroja kohtaan, vaan se kohdistui pelkästään huippukokouksen suljettuun alueeseen.
Viime vuosien aikana huippukokousten järjestäjät ovat muuttaneet kokousten logistiikkaa neutralisoidakseen kaikki protestit – ei pelkästään teknisesti (estäen kokousedustajien estämistä keskittämällä kokous- ja majoituspaikat ja eristämällä ne kaupungista), mutta etenkin poliittisesti: tehdä jokaisesta tottelemattomuusaktiosta tuhoamista, joka on vaaraksi kansalaisille eikä kokoukseen osallistuville, asettamalla vastakkain mielenosoittajat ja kaupunki. Quebecissä tämä uusi skenaario sai symbolikseen poliisin rakentaman ja puolustaman muurin, joka oli neljä kilometriä pitkä.
Mielestämme globaalin toimintapäivän järjestäjät osasivat kääntää robocop- armeijoiden synnyttämän tilanteen delegitimoimalla suljetun alueen järjestelmän. Kokousta edeltävien päivien aikana he saivat aikaan suuria mielipidekampanjoita sitä antidemokraattista systeemiä vastaan, joka rajoittaa mielipiteen ilmaisua ja vapaata liikkumista. Tämän jälkeen alkoi kollektiivinen piiritys, jonka tavoitteena oli häpeän muurin tuhoaminen ja yritys päästä ”punaisen alueen” sisälle. Se oli aktiivinen piiritys, johon jokainen osallistui omilla ja yhteisillä metodeilla (muuriin liimatusta julisteesta katapulttiin). Kukaan ei sanoutunut irti muista, yksikään kansalainen ei valittanut yhdestäkään rikotusta näyteikkunasta (kaikki energiat kohdistuivat kohteeseen) ja viesti oli selkeä: teidät on piiritetty, voidaksenne järjestää antidemokraattisia huippukokouksianne teidän on kiellettävä perusoikeudet, jotka kuuluvat jokaiseen perustuslakiin.
Jos Seattlessa kehot toimivat pysäyttämisen ja impaktin välineenä Quebecissa niistä tuli piiritysvälineitä. Delegaattien pysäyttämisestä ihmiset siirtyivät tietyn alueen invaasioon. Keho, joka palaa takaisin kansalaistottelemattomuuden ja biovallan aikakauden konkreettisena symbolina ja paradigmana, voidaan myös suojata piiritystä varten. Sen rinnalla on kommunikointia ja välineitä, joiden tarkoitus on, että piiritys onnistuu, välineitä, joilla puolustaudutaan, kun vihollisen partiot tulevat häkeistään ulos.
Juuri tässä kohdassa tapahtuu muutos: jos joukot tulevat ulos häkistä, heidät on pidettävä kaukana. Heidän tavoitteensa on hakata kehoja ja pakottaa suora toiminta menettämään kontrollinsa, synnyttämään kaaosta, jotta ei syntyisi konsensusta ja näin ei olisi toimintaa varsinaisen kohteen suhteessa. Meidän tavoitteemme on pitää heidät kaukana, jos he tulevat ulos häkeistään, voidaksemme jatkaa piiritystä ja voidaksemme avata aukon, josta kehojen moninaisuus kulkisi läpi.
Olisi erittäin keskeistä kehittää poliittista keskustelua kaikkien välillä Genovan G8-kokousta silmällä pitäen. Jos kykenemme kehittämään nämä konseptit, kohtaamaan ne poliittisin ja kulttuurisin termein, sitten me ehkä löydämme yhteiset välineet ja taistelumuodot. Käytännössä me puhumme aktiivisesta piirityksestä, jota jokainen saa suorittaa omilla tavoilla, sopien yhdessä ne rajat, joiden puitteissa on mahdollista murtaa muurin. Me puhumme suljettujen alueiden invaasiosta, löytäen kollektiivisia kehojen puolustusmenetelmiä, jotka eivät mahdollista joukkojen lähestymistä muurin sisäpuolelta. Kaikki tämä ilman aggressiivista ja sotilaallista tyyliä, mutta legitimoitujen puolustusvälineiden avulla, jotka artikuloituvat yhdessä kansalaistottelemattomuudeksi.
Ajatellessamme Meksikon zapatisteja haluamme tehdä seuraavan ehdotuksen: julkinen konsultaatio tästä aiheesta, joka kulkisi jokaisen kokouksen, torin, puoluetoimiston, kansalaisjärjestön, sosiaalikeskuksen ja ammattiyhdistyksen läpi. Haluamme sen toteutuvan myös verkon kautta saadaksemme koko maailman äänen kuuluviin. Haluamme, että tämän konsultaation tulokset tuodaan julki.
Kysymyksiä on kolme:
1. Ovatko kaikki sitä mieltä, että on oikein olla tottelematta (yhteisesti sovittujen rajojen puitteissa) niitä rajoituksia, joita asetetaan mielipide- ja liikkumisvapaudelle, esim. sulkemalla tiettyjä alueita kansalaisilta?
2. Onko suljettujen alueiden kollektiivinen kehojen invaasio kaikkien yhteinen tavoite?
3. Ovatko kaikki sitä mieltä, että kollektiivinen itsepuolustus estämään kaaosta, hakkaamista ja pidätyksiä on oikeutettu, mikäli se kykenee pitämään kaukana poliisijoukot?
Nämä ovat vain kolme kysymystä, mutta kulkea ja kysyä on juuri se mikä meille antaa voimaa jatkaa unelmointia.
Genova 2001 jatkuu yhä 